Ylämäki, alamäki...

Nyt mennään sitten vaihteeksi alamäkea... nice. Terapeutti käski ottaa lääkäriin yhteyttä jos "alavireinen" mieliala jatkuu vielä tänään. Enpä taida ottaa...kaksipiippuinen juttu. Toisaalta viihdyn tässä olotilassa, ainut huonopuoli on ettei jaksa tehdä mitään, ei sitten niin yhtään mitään. Haluaisinkin pyhittää edes yhden päivän lojumiselle, mutta kahden lapsen äitinä siihen ei ole edes mahdollisuutta. Varsinkaan tänään koska avokki lähtee potkimaan palloa.

Ja se on jännä miten ne itsetuhoiset ajatukset saapuvat samaa matkaa "alavireisyyden" kanssa. Ihan kuin ne odottaisi kulman takana, mahdollisuutta iskeä. No mutta jotenkin niihin on tottunut, ne on olemassa ja sillä siisti. Vielä ei kuitenkaan niin voimakkaina että olisin kovinkaan tuskaisa.


Tupakoimaan...

Hetki vierähtänyt viime kirjoituksesta... mutta mulla on hyvä syy, tietokone oli lainassa...

Mua niin ärsyttää tämä painon nousu, vaikkakin unelmissani näen itseni juoksulenkillä tms. mutta kun tulee toteuttamisen aika, niin kävelen koirien kanssa sellaista vauhtia ettei tule edes hiki...

Niin ja kävin eilen psykoterapiassa ja tämä terapeutti oli sitä mieltä että mulla olisi alkanut hypomaaninen jakso, no käynhän mä esim. seksuaalisesti "hieman" ylikierroksilla. Aikasemmin ei tenhyt mieli ollenkaan ja nyt koko ajan. Toisaalta ihan sama kenen kanssa sitä harrastaisi...
Ja yllätin terapeutin iloisesti, kun roudasin sinne mun päiväkirjoja alkaen ala-aste ikäisestä.
Sairaalassa ollessani, multa kysyttiin monta kertaa, että onko sulla ollut vauhdikkaamia jaksoja elämässä. Minä vastailin masennuksen kourissa tunnollisesti että eipä ole...kunnes nyt luin pitkästä aikaa mun päiväkirjoja...huh huh, jaa ei ollut vai...
Luin epäuskoisena viimeisintä päiväkirjaa, joka on ajanjaksolta jonka vietin sinkkuna.

No kuitenkin luekselin kirjoista koottuja paloja terapeutille ja hänen mielestään mun kaksisuuntainen olisi pitänyt diagnosoida jo monta vuotta sitten. Aluksi siis diagnoosini oli uusiutuva vaikea-asteinen masennus.
Mitä enemmän olen asioita ja ihmisiä tutkiskellut, niin olen melko varma että isälläni oli kaksisuuntainen. Hän oli alkoholisti, humalassa äitiä kohtaan seksuaalisesti väkivaltainen, teki aina ihme reissuja, yritti itsemurhaa muutamaan otteeseen, oli veloissa. Ja kun olen asiasta isän siskon kanssa keskustellut, niin hän tukee ajatuksiani.

No joo mutta nyt hukkui ajatus, joten painumpa aamusavuille...

Huono äiti...

Aamulla autoin lasten pukemisessa ja avokki vei ne sitten hoitoon. Huono äiti fiilistä vahvisti vielä se kun nuorempi painos hoki ettei halua mennä hoitoon. Mitäs siihen vastaat, lupasin tulla hakemaan aikaisemmin kotiin.
Lapset on hoidossa vaikka äiti makaa kotona sairaslomalaisena...olenko siis huono äiti...? Siltä ainakin tuntuu ja tänään vielä todella voimakkaasti. Tunnen syyllisyyttä etten jaksa olla koko päivää lasten kanssa. No ens kuun alusta ovat hoidossa 15pv/kk eli tulee yksi vapaapäivä lisää. Sekin ahdistaa että nythän alkaa kesä, eihän lasten pitäisi kesällä olla hoidossa vaan viettää aikaa perheen kanssa...

Olotila muutenkin vetämätön. Tiedän että pitäisi pestä pyykkiä, imuroida, pestä lattiat ja muutenkin järjestellä paikkoja...en jaksa, kroppa painaa taas sen tuhat kiloa ja rinnassa on möykky. Ja taas saa syyllisyyspeikko hommia.... ihana loputon oravanpyörä.

huh huh

Olipas taas päivä....

Mut jospa ennen tämän päivän purkausta kertoisin taustoja...
Eli sairauksina kaksisuuntainen mielialahäiriö, epävakaa persoonallisuushäiriö ja post-traumaattinen stressioireyhtymä. Ilmeisesti olen "kärsinyt" ja oireillut jo nuoresta näiden juttujen takia, mutta ne löydettiin vasta viimeisen vuoden sisällä. Hakeuduin hoitoon todella pohjamudissa, vaikea asteisen masennuksen kourissa pyöriessäni ja vietinkin sitten 1,5kk psykiatrisella.
Diagnoosit saatuani alkoi palaset loksahdella paikoilleen ja käyttäytymiselleni löytyikin yhtäkkiä ihan looginen syy. Muistan pohtineeni jo yläasteella, miksi pystyn tekemään melkein mitä tahansa, tuntematta minkäänlaisia tunnontuskia jne, lista jatkuisi ikuisuuden enkä nyt jaksa enempää eritellä.

Ja sitten tätä päivää... lapsiakin löytyy kaksi kappaletta sekä avokki.

Päivä alkoi ihan lupaavasti, olin hyvällä tuulella, jaksoin jopa käyttää koirat reilun tunnin lenkillä. Mutta sitten kuten aika monena päivänä, alkoi ahdistus, tänään ei mitenkään erityisen pahana mutta alkoi kuitenkin.

Hain muksut hoidosta ja ajelimme hakemaan mummi töistä. Käytiin kaikki yhdessä kaupassa (mun hermo ei meinaa kestää kauppakäyntejä lasten kanssa), sitten mentiin mummin luokse viettämään iltaa. Tämäkin sen takia että avokki oli omissa harrastuksissaan enkä uskonut jaksavani lasten kanssa yksin kotona. Sekin on varmaan ulkopuolisten mielestä outoa tai lähinnä pistää miettimään että pitikö niitä lapsia hankkia, jos ei sitten niiden kanssa pysty itsekseen olemaan...siihen vastaus on että ehkäpä en lapsia halutessani arvannut sairastuvani psyykkisesti.

No kuitenkin, unohdin ottaa lääkkeet mukaan ja siinä mummin kanssa väitellessäni sen kyllä huomasi... ei pidä hermo sitten yhtään, itkettää vaikka ei ole syytä, raskas olo, kaikki ärsyttää jopa oma olemassa olo. Ja se että itkettää, ärsyttää vielä enemmän, koska minähän en itke. Puren vaikka hammasta niin kovaa yhteen että päätä alkaa särkemään, mutta en itke. Sehän on heikkouden merkki??
Mistä pääseekin seuraavaan ihmetyksen aiheeseen. Suurin osa ihmisistä joille olen kertonut sairastumisestani, ovat tuumanneet "mutta sähän olet aina ollut niin vahva, eipä olisi uskonut että tuollalailla sairastut..." Just. Eikö voi olla vahva vaikka sairastuu psyykkisesti...???

Tuohon kysymykseen onkin hyvä lopettaa.............................................