Olipas taas päivä....
Mut jospa ennen tämän päivän purkausta kertoisin taustoja...
Eli sairauksina kaksisuuntainen mielialahäiriö, epävakaa persoonallisuushäiriö ja post-traumaattinen stressioireyhtymä. Ilmeisesti olen "kärsinyt" ja oireillut jo nuoresta näiden juttujen takia, mutta ne löydettiin vasta viimeisen vuoden sisällä. Hakeuduin hoitoon todella pohjamudissa, vaikea asteisen masennuksen kourissa pyöriessäni ja vietinkin sitten 1,5kk psykiatrisella.
Diagnoosit saatuani alkoi palaset loksahdella paikoilleen ja käyttäytymiselleni löytyikin yhtäkkiä ihan looginen syy. Muistan pohtineeni jo yläasteella, miksi pystyn tekemään melkein mitä tahansa, tuntematta minkäänlaisia tunnontuskia jne, lista jatkuisi ikuisuuden enkä nyt jaksa enempää eritellä.
Ja sitten tätä päivää... lapsiakin löytyy kaksi kappaletta sekä avokki.
Päivä alkoi ihan lupaavasti, olin hyvällä tuulella, jaksoin jopa käyttää koirat reilun tunnin lenkillä. Mutta sitten kuten aika monena päivänä, alkoi ahdistus, tänään ei mitenkään erityisen pahana mutta alkoi kuitenkin.
Hain muksut hoidosta ja ajelimme hakemaan mummi töistä. Käytiin kaikki yhdessä kaupassa (mun hermo ei meinaa kestää kauppakäyntejä lasten kanssa), sitten mentiin mummin luokse viettämään iltaa. Tämäkin sen takia että avokki oli omissa harrastuksissaan enkä uskonut jaksavani lasten kanssa yksin kotona. Sekin on varmaan ulkopuolisten mielestä outoa tai lähinnä pistää miettimään että pitikö niitä lapsia hankkia, jos ei sitten niiden kanssa pysty itsekseen olemaan...siihen vastaus on että ehkäpä en lapsia halutessani arvannut sairastuvani psyykkisesti.
No kuitenkin, unohdin ottaa lääkkeet mukaan ja siinä mummin kanssa väitellessäni sen kyllä huomasi... ei pidä hermo sitten yhtään, itkettää vaikka ei ole syytä, raskas olo, kaikki ärsyttää jopa oma olemassa olo. Ja se että itkettää, ärsyttää vielä enemmän, koska minähän en itke. Puren vaikka hammasta niin kovaa yhteen että päätä alkaa särkemään, mutta en itke. Sehän on heikkouden merkki??
Mistä pääseekin seuraavaan ihmetyksen aiheeseen. Suurin osa ihmisistä joille olen kertonut sairastumisestani, ovat tuumanneet "mutta sähän olet aina ollut niin vahva, eipä olisi uskonut että tuollalailla sairastut..." Just. Eikö voi olla vahva vaikka sairastuu psyykkisesti...???
Tuohon kysymykseen onkin hyvä lopettaa.............................................
Mut jospa ennen tämän päivän purkausta kertoisin taustoja...
Eli sairauksina kaksisuuntainen mielialahäiriö, epävakaa persoonallisuushäiriö ja post-traumaattinen stressioireyhtymä. Ilmeisesti olen "kärsinyt" ja oireillut jo nuoresta näiden juttujen takia, mutta ne löydettiin vasta viimeisen vuoden sisällä. Hakeuduin hoitoon todella pohjamudissa, vaikea asteisen masennuksen kourissa pyöriessäni ja vietinkin sitten 1,5kk psykiatrisella.
Diagnoosit saatuani alkoi palaset loksahdella paikoilleen ja käyttäytymiselleni löytyikin yhtäkkiä ihan looginen syy. Muistan pohtineeni jo yläasteella, miksi pystyn tekemään melkein mitä tahansa, tuntematta minkäänlaisia tunnontuskia jne, lista jatkuisi ikuisuuden enkä nyt jaksa enempää eritellä.
Ja sitten tätä päivää... lapsiakin löytyy kaksi kappaletta sekä avokki.
Päivä alkoi ihan lupaavasti, olin hyvällä tuulella, jaksoin jopa käyttää koirat reilun tunnin lenkillä. Mutta sitten kuten aika monena päivänä, alkoi ahdistus, tänään ei mitenkään erityisen pahana mutta alkoi kuitenkin.
Hain muksut hoidosta ja ajelimme hakemaan mummi töistä. Käytiin kaikki yhdessä kaupassa (mun hermo ei meinaa kestää kauppakäyntejä lasten kanssa), sitten mentiin mummin luokse viettämään iltaa. Tämäkin sen takia että avokki oli omissa harrastuksissaan enkä uskonut jaksavani lasten kanssa yksin kotona. Sekin on varmaan ulkopuolisten mielestä outoa tai lähinnä pistää miettimään että pitikö niitä lapsia hankkia, jos ei sitten niiden kanssa pysty itsekseen olemaan...siihen vastaus on että ehkäpä en lapsia halutessani arvannut sairastuvani psyykkisesti.
No kuitenkin, unohdin ottaa lääkkeet mukaan ja siinä mummin kanssa väitellessäni sen kyllä huomasi... ei pidä hermo sitten yhtään, itkettää vaikka ei ole syytä, raskas olo, kaikki ärsyttää jopa oma olemassa olo. Ja se että itkettää, ärsyttää vielä enemmän, koska minähän en itke. Puren vaikka hammasta niin kovaa yhteen että päätä alkaa särkemään, mutta en itke. Sehän on heikkouden merkki??
Mistä pääseekin seuraavaan ihmetyksen aiheeseen. Suurin osa ihmisistä joille olen kertonut sairastumisestani, ovat tuumanneet "mutta sähän olet aina ollut niin vahva, eipä olisi uskonut että tuollalailla sairastut..." Just. Eikö voi olla vahva vaikka sairastuu psyykkisesti...???
Tuohon kysymykseen onkin hyvä lopettaa.............................................
